Kuvat ovat siis kaverini Saijan Saija K Styling -yrityksen portfolioon. Hiukset ja meikin väkersi Hius- ja Kauneuskeskusten Anna. Otimme kuvia Cartellissa sekä Onkiniemen rannassa. Keli oli hieno, vaikka ulkokuvausten lopussa alkoikin mallin korvat jo hieman punoittamaan. Hankalinta oli silti väistellä kaikkia niitä miljoonia hiihtäjiä ja luistelijoita, joita selän takana riitti pilvin pimein. Nässy – siellä on ruuhkaa helmikuussa.

Musta iltapuku ja oranssi mekko olivat lainassa Koskikeskuksen Leimuskasta, paljettimekko Selectedin valikoimasta ja kevään must-have, Barbourin sininen öljykangastakki Kapteenskasta. Takki, vielä minä sinut nappaan! Niin, eikä muuten mitään hätää, turkista en vieläkään käyttäisi. Se on siis vain rekvisiittana tuossa viimeisessä kuvassa “rich bitch” -imagon luomisessa haha!

(ei olla menty kihloihin, sormuskin ihan vain rekvisiittaa :D )

Sellaista tavaraa tarttui muistikortille. Itse tykkäsin kovasti hiuksista ja meikistä, eikä tarvitse varmaan sanoa enää uudemman kerran, että viimeinen asukokonaisuus miellytti myös silmää. Oli muutenkin hauskaa kokeilla kerrankin jotakin comfort zonen ulkopuolelta. Ei sitä kovin usein pääse laittautumaan, eikä varsinkaan normi-sunnuntaina. Suosittelen muuten jokaisen edes kerran elämässään testaavan ammattimeikkaajan tuoliin istahtamista, oli tilaisuutena sitten häät tai vaikkapa jotkut astetta rennommat bileet. Ihan eri fiilis ja lopputulos kuin itse alkaisi sutimaan pimeässä kylppärissä.

Kiitos vielä Annalle, Cartellille, Leimuskalle, Selectedille sekä Kapteenskalle minunkin puolestani, oli todella mukava iltapäivä! Toivottavasti Saijalle kelpaa Jarskin kuvanlaatu :)

No, miltäs näyttää? Saatiinko meikästä leivottua kunnon neiti?

Translation: It’s me on my Cinderella-day.

Aarikan ja Pauligin peltikaunokaiset irtosivat femmalla (siis yhdessä, ei erikseen), eli todella halvalla lähti! Joskus olen nähnyt näistä pyydettävän jopa parikymppiä kappaleelta, mikä on ollut mielestäni ihan törkeää ryöstöä. Aarikan purkit ovat tietääkseni tälläkin hetkellä tuotannossa (korjatkaa jos olen väärässä) ja Pauligin ruskea purkki on vuodelta 2002. Mistään vintagesta ei siis missään tapauksessa ole kyse, näillä on vain keräilyarvoa. Seuraavaksi alan metsästämään raitapurkkia muussakin värissä, olen nähnyt ainakin sinisenä, vihreänä sekä keltaisena.

Pieni patina minua ei näissä haittaa, koska sisällä en aio säilyttää kuitenkaan mitään. Olen liian pöpökammoinen pitääkseeni omaa ruokaa jonkun ruosteisessa peltiboksissa, onpahan yksi tekosyy enemmän ostaa purkki jos toinen uutena, ihan sitä säilytystä varten. Marimekon Muija-kuosi on haluttua tavaraa tässä perheessä ja kaikenlaiset mielenkiintoiset lasipurkit käyvät myös. Viimeisin lisäys lasipurkkikokoelmaani oli Stokkan Herkusta ostettu hillopurkki, joka vihdoin tyhjeni. Vapaa Valinnasta löytyivät myös todella hienot Kellogs-rasiat, jotka voin esitellä täällä, mikäli lupaatte että ette naura tälle pakkomielteelleni.

Okei, nyt menee niin sairaaksi tuo fiilistely, että parempi lopettaa. Kovin moni ei ehkä jaa tuota öö, kiinnostuksenkohdettani metallisiin rouvailun huipentumiin ja tiedän saattavani kuulostaa hieman friikiltä. Jokaisella on oma heikko kohtansa, joku keräilee tarroja, toinen muotilehtiä. Minun keräilyharrastukseni onneksi keskittyy kirppareille, voisi tulla hieman kalliimmaksi keräillä vaikkapa taidetta – Van Gogh siellä, Picasso täällä.

Mitä te keräätte? Mikä on akilleen kantapäänne, mitä hamstraamiseen tulee (nyt ei puhuta vaatteista)?

Translation: I though to put those on the shelf and never touch them again. Have you ever really though about collecting stuff? Yeah, it’s pretty dumb, i know.

äs sanoi:

“Intiaaninimeni “Loistavat alushousut” eivät viittaa ainoastaan mahtavaan alusvaatemakuuni.”

aurora sanoi:

“houkuttelesin näillä sen pois koneen äärestä…”

manuuu sanoi:

“Ois kiva olla valaistunu. Oikeesti miten multa lähtee näin huonoa läppää tähän aikaan päivästä… Mut hohtavia alushousja, ofcourse I want them!”

Repesin ääneen tuota ensimmäistä, auroralla taitaa sen sijaan olla sama ongelma kuin Jarnolla ja manuuuuuuuu on siirtynyt uskovaisten leiriin, Björn Borg -uskovaisten. Onnea voittajille! Tarkkailkaahan teidän inboxeja, laitan yhteystietonne eteenpäin nyt.

Muille tiedoksi, että käynnistän uuden arvonnan asap, minulla on tuossa palkintoja vaikka muille jakaa, tai siis, nimenomaan muille jakaa! ;D

Translation: Glowing asses in the sky.

Tällaisina päivinä tulee väkisinkin mietittyä mitä tässä oikein on saanut elämässään aikaiseksi ja kuinka tähän on oikein päässyt. Tai joutunut. Spekuloinnin sijaan voisin kertoa hiukan – oma, henkilökohtainen historiani kun on jäänyt hieman etäiseksi kaikkien näiden vaatelöytöjen tieltä.

Synnyin vuonna 1988 (vuoden hittibiisejä mm. Gunnareiden Sweet Child of Mine, sekä Van Halenin When It’s Love) Viron Narvassa kaksossiskoani 10 minuuttia jäljessä. Painoin reilun kaksi kiloa ja olin systeriä noin sata grammaa plösömpi. Kasvoin ensimmäiset vuoteni Neuvostoliitossa, kunnes Viro sai itsenäisyyden. Puhuin äidinkielenäni venäjää, mikä ei ollut kovin erikoista silloin. Virossa on edelleen noin 25% venäjänkielinen vähemmistö, joten emme olleet ainoita, trust me. Vuonna 1995 isovanhempani muuttivat Suomeen, mummollani on suomalaistausta. Meidän perhe muutti perässä kaksi vuotta myöhemmin suurkaupunki-Hämeenlinnan sykkeeseen minun ja siskoni ollessa 8-vuotiaita.

Suomessa oli erilaista ja ihmeellistä. Rappukäytävän kuramattoja ei varastettu, ulkona pystyi kulkemaan turvallisesti ja näin elämäni ensimmäisen jäniksen. Kaupungissa vieläpä kaiken lisäksi. Emme puhuneet suomea sanaakaan ja menimme (pakko käyttää muuten tuota me-muotoa, koska asuimme Anan kanssa 19-vuotiaksi saakka samassa huoneessa, oma identiteetti hieman hukassa vieläkin) Hämeenlinnan Katuman ala-asteelle maahanmuuttajien luokalle. Tuttavallisemmin mamu-luokalle, jossa porukkaa oli mm. Kosovosta, Irakista, Iranista, Venäjältä ja ikähaitari 8-15 vuotta. Askartelimme, laskimme matikkaa, teimme käsitöitä, kunnes karu totuus iski päin naamaa vuotta myöhemmin: kolmas ja ihan oikea, suomalainen luokka. Tai no, oikea ja oikea, luokallamme oli 50% ulkomaalaisia ja opettaja jakoi kerran liikuntatunnilla suomalaiset vs. ulkomaalaiset joukkueisiin pelaamaan lätkää. Mamut muuten voittivat 3-2, siinäpä vasta ryhmähenkeä ja suvaitsevaisuutta kerrakseen, oikein kansojen sulatusuuni.

Muutimme pahamaineisesta Katuman ghetosta toiseen vastaavaan, Nummen ghettoon. Aloitimme siskon kanssa uudessa koulussa ja vasta tässä vaiheessa, nelosluokalla, pääsimme kunnolla suomen kielen kanssa vauhtiin. Luokallamme oli 30 oppilasta, joista suurimman osan vanhemmat eronneet; meidänkin perheen sama kohtalo sinetöitiin pari vuotta myöhemmin. Aloitettuamme yläasteen, isä muutti pois ja äidistä tuli yksinhuoltaja. Äiti on pärjännyt tässä tehtävässä arvosanalla 10+, saimme kaiken mitä tarvitsimme tai halusimme, vaikka lähtökohdat eivät olleet parhaimmasta päästä. Perheemme on käyttänyt osansa yhteiskunnan sosiaaliturvasta, joten voin hyvin mielin sanoa olevani heikkojen puolella. Veroja maksan tällä hetkellä enemmän kuin mielelläni, sillä tiedän kaiken menevän apua tarvitseville, sanoi joku muu mitä tahansa.

Yläaste oli klassista teinisekoilua kirkkopuiston pussikaljoineen, perjantaidiscoineen, ihastumisineen ja eroamisineen. Itseäni hävettää tämä aika, mutta kukapa muistelisi 14-vuotiasta itseään hyvällä. Tulin kotiin muutaman kerran kännissä ja jäin äidille kiinni röökistä. Kouluni, Kaurialan yläasteen, hoidin silti aina kunnialla, muistan vielä ne hetket, kun kokeesta tuli “vain 9″ tai kun minua haukuttiin hikeksi. Olin hikke, joka sniikkasi välitunnilla nurkan taakse pummimaan jämää ja se ärsyttävä, kovaääninen pissis, jonka kaikki opettajat tiesivät nimeltä. Olin myös oppilaskunnan puheenjohtaja ja tungin itseni (ihan samalla tavalla kuin nykyäänkin) kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin ja palavereihin. Päästessäni yläasteelta keskiarvoni oli 9,6, olin lähdössä nuorisofoorumin porukan kanssa kaupungin rahoilla Saksaan, olin saanut ensimmäisen virallisen kesätyöpaikkani ja minun silloinen poikaystäväni oli jättänyt minut toisen tytön takia. Koko elämä edessä, sydän palasina, mutta milloin se kohtalo muka silkkihansikkain kohtelisi.

Lukioaika oli kivaa! Pääsi eroon kaikista yläasteen ikävistä tyypeistä, jotka suuntasivat ammattikoulun mille-lie-luuserilinjalle (haha nykyään tämä katkeruus on vaihtunut jo kullattuihin muistoihin, mutta silloin pieni etäisyys oli ainoastaan helpottavaa), sai valita itse omat kurssinsa, oli vastuussa omista opiskeluistaan ja koulu oli taas täynnä vanhempaa ja hieman fiksumpaa porukkaa. Ensimmäisen lukiojakson todistuksessa komeili puhdas rivi täysiä kymppejä, voittajafiilis! Pussikaljoittelut vaihtuivat sivistyneisiin illanistujaisiin kaveriporukan kanssa. Kävikin onnellisesti niin, että koko monen likan porukkamme päätyi samaan Lyseon lukioon, eikä kavereista ollut näin ollen koskaan pulaa. Päällimmäisiksi lukiosta jäivät mieleen opiskelut: vietin lukemattomia tunteja kuvisluokassa sekä vastapainoksi myös runsaasti aikaa matikan, fysiikan ja kemian kirjoissa nenä kiinni. Muistelen lämmöllä sen aikaisia opettajiani, täysikäisenä opettajiin kun saattoi suhtautua jo ihmisinä, eikä suinkaan kaiken-kivan-rajoittajina-ja-elämän-pilaajina. Lukiossa ollessani tapasin myös nykyään jo entisen poikaystäväni, jonka kanssa kokkasin ensimmäistä kertaa itse ruokaa ja jonka isoveli inspasi hakemaan Tampereen Teknilliseen Yliopistoon. Harmi vain, että tämä poikakaverini opiskeli itse Lappeenrannassa, kaukosuhde ei varsinaisesti ollut kenenkään unelma ja ylioppilaaksi kirjoitettuani vietinkin taas kesän ja muutaman talven sinkkuna.

Tampereelle hain opiskelemaan tuotantotaloutta, mutta pisteet riittivät ainoastaan sähkötekniikkaan. Ei mikään ihme, valmistauduin pääsykokeisiin junassa, matkalla pääsykokeisiin. Melkein yhtä hyvin siis kuin ylioppilaskirjoituksiin, joihin luin punttisalilla kuntopyörän selässä. Hiukkaskiihdyttimet ja nenältä tippuvat hikipisarat eivät varsinaisesti olleet match made in heaven ja kärsin koko ekan vuoden TTY:llä joka ikinen päivä, joka ikinen minuutti. Kirosin typerää ohjelmointia ja vihasin sydämeni pohjasta piirianalyysiä, josta en tajunnut yhtään mitään. Olin hieman masentunut ekan opiskeluvuoteni tullessa päätökseen, eikä asiaan ainoastaan vaikuttanut täysin väärä opiskeluala..

Fuksivuoteni oli sieltä rajuimmasta ja alkoholisoituneimmasta päästä, taisin olla ensimmäiset neljä kuukautta joka päivä joko kännissä tai krapulassa (ei olisi kannattanut, insinöörimatikat menossa taas näin viisi vuotta myöhemmin). Ekana vuonna opin, että luennolla on mahdollista oikeasti nukkua, korkokenkiä ei kannata laittaa jalkaan, jos meinaa kävellä keskustasta kotiin Lukonmäen soluasuntoonsa (8 kilsaa), jallu on AINA huono idea, kiltahuoneen musta nahkasohva on mukavampi peti kuin se vihreä sohva (niin ja erittäin kovaääninen ilmastointi menee päälle siinä kuuden-seiskan aikaan), äitin hellään huomaan on hyvä tulla turvaan ja myös raitistumaan. Koulunkäynnistähän ei tullut muuten yhtään mitään, motivaationi oli kenties jopa huonompi kuin tällä hetkellä ja päätin hakea tuotantotalouden puolelle uudestaan. Kävin pääsykokeissa (taas, sillä sisäisen vaihdon yksikään ehdoista ei täyttynyt, päähän taputus, hyvä Nata) ja pääsin vaihtamaan pois hirveältä sähköltä, oi sitä juhlapäivää!

Kesän vietin painamalla Aamulehteä ja Iltalehteä, ammattinimikkeeni oli rullamies ja minulla oli hauskin työpaikka ikinä! Tampereelle olin sopeutunut vuodessa aika hyvin, tutustuin parhaaseen ystävääni Jennaan Stokkan lahjapaketointiosastolla jouluna ja suosikkiravintolat, -kahvilat ja -kaupat olivat löytyneet. Kävimme Jensun kanssa ravintola Rumassa lähes joka ikinen viikonloppu, kahvittelimme Linkosuolla ja siirryin teekkaripiireistä Onkiniemen piireihin – Jennan parveke oli kesän virallinen turvasatama/piknikpaikka. Syksyllä jopa opiskelut alkoivat maistumaan, johtuuko siitä, että olin selvinpäin vai siitä, että Piirianalyysi 2:sta tuli vapaaehtoinen kurssi, kuka tietää. Muutin Hervannan yksiööni, oikein sievään ja siistiin pikkuluukkuun, kävin ahkerasti salilla, hankin koulusta uusia ystäviä, sain taas elämänilosta kiinni.

Koko elämäni sai uuden suunnan, kun kerran istahdin erään ystäväni terassipöytään ja kättelin hänen ystäväänsä, nykyistä Helsingin ravintolakeisaria. Ruinasin tältä pitkältä ja komealta baarinomistajalta duunin blokkarina silloisessa Out Of Juicessa ja aloitin heinäkuussa 2009 antoisimman, kamalimman, hauskimman, kamalimman työni koskaan. Samassa baarissa sattui paiskimaan hommia myös eräs pitkätukkainen portsari, joka tuli duuniin vuorotellen prätkällä tai skeitillä, joka sitoi tukkansa nutturalle työvuoron ajaksi, jolla oli isot ruskeat silmät, joita edes kännisimmät asiakkaat eivät voineet vastustaa, vaan tottelivat kiltisti ja kävelivät kohti ulko-ovea. Eräs iltamme työkaverini Jarskin kanssa venyi pitkäksi ja kävelimme aamulla epäromanttisilla epäensitreffeillämme tatuointiliikkeeseen ottamaan Jarnolle nännilävistyksiä. Tämän jälkeen kävimme darramätöillä Aamuruskon lounaskahvilassa, jonka jälkeen ostin mehupurkin ja lähdin kotiin Hervantaan sydänten pyöriessä pääni ympärillä.

Epäsuhteemme jatkui kasuaalisissa merkeissä työpaikalla, jossakin vaiheessa kesä alkoi tulemaan kohti loppuaan ja Jarno lähti seitsemäksi kuukaudeksi Uuteen Seelantiin reppureissaamaan. Minä sen sijaan tutustuin ja muutin toisen miehen kanssa elämäni ekaan avoliittoon, jota kesti tasan siihen saakka, kunnes Jarno ilmoitti tulleensa takaisin Suomeen. Samaan aikaan exän pakatessa kamojaan kämpälläni, minä olin ottamassa uusia tatuointeja Helsinki Inkissä ja juhlimassa jatkoilla Jarskin kanssa. Erittäin sekainen (myös onnesta) ilta päättyi Jarnon draamakohtaukseen Mannerheimintiellä ja minun, alkoholin hieman avittamaan, ehdotukseeni, että koditon Jarski muuttaisi luokseni. Pari viikkoa myöhemmin löysin Jarnon vaeltelemasta Hervannassa rinkka selässä ja Makian punainen pipo päässään, tarjosin suihkua ja lämmintä ateriaa. Siitä saakka olemme asuneet yhdessä, kohta jo kaksi vuotta.

Tämän kahden vuoden aikana olen kerennyt muuttaa ensimmäiseen ei-ghettoon, Pispalaan, vaihtaa urani baarista vaatekauppaan (parisuhde ei kestänyt yövuoroja yhtään enempää), suorittaa yliopistoni lähes päätökseen, lihoa, laihtua, lihoa ja laihtua taas, lopettaa tupakoinnin, aloittaa ja lopettaa pitkän sivuaineen tekstiitekniikan puolelta, hankkia uusia kavereita, unohtaa joitakin vanhoja, opetella rullaamaan skedellä, ajaa ja kasvattaa takaisin kaljuni, värjätä hiukseni vaaleiksi, perustaa blogin ja kirjoittaa tämän postauksen. Sanojen määrä on tällä hetkellä 1215, eikä ole mitään toivoa, että saisin edelliset 24 vuotta mahtumaan kunnolla edes tuplasti isompaan sanamäärään.

Toivottavasti tämä antaa edes pientä osviittaa siihen, miksi ja minkälainen olen. Puolustan vahvasti “jokainen on oman onnensa seppä” -sanomaa ja olen elävä esimerkki siitä, ettei todellakaan tarvitse syntyä kulta- tai edes hopealusikka suussa saadakseen kaiken mitä haluaa (koska siltä minusta tällä hetkellä tuntuu). Tein nuorempana päässäni listaa siitä, mitä kaikkea haluan saavuttaa (koulutus, ura, ihana mies, oma asunto, arvostusta..) ja olen aina pysynyt suunnitelmassani. Vaikka elämä on vienyt sivupoluille, kaikelle on ollut myöhemmin tarkoituksensa, jopa niille kamalille parisuhderiidoille ja -eroille. Tällä hetkellä olen menossa sinne mihin haluan ja seuraava suuri askel on valmistuminen. Sen jälkeen, tekisi mieli sanoa että ken tietää, mutta analyyttisenä ja suunnitelmallisena ihmisenä sanon, että ura.

Edellinen vuosi on ollut elämäni paras, ylivoimaisesti, voin vihdoin sanoa tuntevani itseni hyvin, tietäväni mitä tulevaisuudeltani haluan ja minulla on resursseja toteuttaa joitakin unelmiani lähiaikoina. Olen kiitollinen kaikesta mitä olen saanut. Olen kiitollinen Jarskille, joka on auttanut ja tukenut minua hetkenä kuin hetkenä, olen kiitollinen äidilleni, joka uhrasi hermonsa kasvatakseen tyttäristään kunnon ihmisiä, olen kiitollinen siskolleni, jonka lyhyt, mutta palautuva pinna kesti kaikki teiniaikojeni hirveydet, olen kiitollinen ystävilleni, jotka ovat kuunnelleet, pitäneet seuraa, bailanneet ja juoruilleet kanssani. Toivottavasti saan viettää seuraavankin syntymäpäiväni tässä nimenomaisessa seurassa, tästä kun on paha parantaa.

Jo 24 vuotta draamakohtauksia, nippelitietoiskuja, kovaäänistä naurua, huonoja vitsejä sekä leveää ienhymyä. Toivotan oikein hauskaa syntymäpäivää itselleni, rakkaalle siskolleni sekä kaikille muillekin päivänsankareille!

Translation: Gotta believe what Joey says. _Happy_ Birthday!

Tässä edellisen puolen vuoden aikana kirjainmerkkeihin tallennettuja tyyli- ja lifestyleblogeja. Iso käsi näiden takana oleville likoille, mieletöntä duunia. Eivät ole paremmuusjärjestyksessä, thank god, olisi kohtuullisen vaikeaa..

One Thing To Be Happy About on blogi, jossa on ihan pirun hienoja valokuvia, jonka kirjoittaja, Enya, osa käyttää kuvankäsittelyohjelmaa paremmin kuin minä osaan käyttää haarukkaa ja jolla on pettämätön ja värikäs tyyli, mitä niihin kledjuihin tulee. Enyalla on myös tosi hyvä blogimaku kröhöm..

Pure Loveen törmätessäni ekaa kertaa, en voinut uskoa todeksi, etten ollut löytänyt kyseistä blogia aikaisemmin. Iinan vaatteet ovat kuin suoraan kansainvälisiltä katumuotisivustoilta, trendivainu on luokkaa huumekoira ja kokeilunhalua voisi purkittaa.

Rewind And Play Againin Hanna osti minun nahkarotsini blogikirppiseltä ja sai sen toimimaan tuhat kertaa paremmin kuin minä ikinä. Siinä on jo yksi syy arvostaa neitiä mitä suuremmissa määrin, muita syitä ovat vaikkapa Hannan koiranpentukatse sekä se fakta, että voisin laittaa lähes jokaisen Hannan asukokonaisuuden päälleni heti tänään.

Yng Madonnas’s Daily Routinea kirjoittaa vanha, vanha ystäväni pikku_iida – galtsujulkkis, artisti, jokapaikan höylä, vip ja mielettömästi kaikkea muutakin. Iida on kovaääninen, överi, kaikkea mistä äitisi sinua varoitti sekä Ihana, Ihana ihminen. Jos luulet, että tässä blogissa liiotellaan, niin odota kun näet Iidan livenä.

Ahoy Americaa olen seurannut blogin alusta asti, viime syyskuusta saakka kun Emmi vasta teki lähtöä Jenkkeihin. Itse en päässyt/jaksanut/halunnut koskaan vaihto-oppilaaksi ja tämän blogin kautta elänkin menetettyä (?) nuoruuttani. Valokuvien ja tekstien kautta voi todella kuvitella Ameriiikan meiningin, tämä on niitä harvoja matkablogeja, jotka todella avaavat ovet toiseen maahan. Parasta antia ovat Jenkkien juhlat, high school sekä ruoka!

Dmndz Ta Life on paitsi äärettömän kaunis, myös todella elämänmakuinen ja onnellisia tunteita herättävä blogi. Suvi saa taltioitua muistikortille juuri sen ekan kevätauringon, talven kirpsakkuuden tai syksyn värikylläisyyden. Tässä blogissa on iloa, suuria tunteita ja juhlaa – Suvi, sä oot mun idoli!

Lady N on se blogi, jonka avaan ruokalautasen seuraksi tai kun suunnitelmissa on saada jotakin ajateltavaa. Niinaan tutustuin hänen haastattelessa meikää lehtijuttuun ja likan toimittajatausta onkin blogin hienous. Mikäli tykkäät pitkistä teksteistä, asiasisällöstä, mielipiteistä, haluat saada uutta näkökulmaa, kiehahduttaa tunteitasi tai viettää aikasi _laadukkaan_ lukemisen parissa, tämä on se blogi. Niina on fiksu blondi, joka osaa olla samaan aikaan kärkäs, mutta perusteleva. Huomaan usein nyökytteleväni tämän blogin teksteille, erittäin harvinaista.

Muuttolintuja Syksyllä, säästin tämän sokeriksi pohjalle, monet ovat tähän jo saletisti törmänneetkin. A) Joanna on törkeen mukava, B) Joanna on törkeen kaunis, C) Joannalla on yksi parhaimmista visuaalisista silmistä, joihin olen törmänyt, D) Joanna on, syystäkin, hirveässä nosteessa. Lyön pääni pantiksi, että tämä on The Next Big Thing – jos ei tästä blogista tule hirveää sensaatiota, niin ei mistään. Noniin head hunterit, tämä on ilmainen vinkkini teille: valmis paketti, joka möllöttää vieläkin Bloggerissa, napatkaa se jo!

(kaikki kuvat lainattu mainituista blogeista)

Toivottavasti tästä postauksesta oli apua muille samassa veneessä oleville, flunssa sucks ass. Hakeuduin tänään saikulle, vaikkei mulla edes ollut työvuoroa, kuinka tunnollista. Mitäpä muutakaan tässä tekisi kuin lukisi edellä mainittuja. Nyt, kohti särkylääkepakettia ja mustaherukkamehua. Huomenna on meikäläisen synttärit, kerta se on ensimmäinenkin viettää ne kahden peiton alla villasukat jalassa.

Oliko joukossa omia suosikkejanne?

Translation: My latest obsessions.

Cartsuun saapui Leviksen Curve ID:n uusin kausipesu – vaalea, maltillinen sininen. Kulutukset eivät herätä liikaa huomiota, materiaalina superjoustava strech (puuvilla/polyesteri/elastaani), mallina Demi Curve. Joudun pahoittelemaan muiden kurvien omistajia, tälläkään kertaa tila tai kysyntä ei riittänyt ottamaan tätä pesua Slightina tai Boldina. Harmi. En ole toisaalta edes varma, että onko tätä olemassa muussa Curvessa.. Enivei, kokeiltuani tätä paria jalkaani sekä ihan huvikseni että työn puolesta, en enää halunnut ottaa näitä pois. Kuvissa farkut ekaa kertaa jalassa.

Mikäli joku mielii näiden omistajaksi, suosittelen toimimaan nopeasti. Pienet koot loppuvat tuttuun tapaan heti, varsinkin kun nämä ovat todella venyvää tavaraa. Itselleni meni jalkaan 24″, eikä tuottanut edes hankaluuksia (kuten esimerkiksi uusimmat 24 tuumaiset Long Johnit, jotka todellakin tuottivat hankaluuksia, terveisin ai mun kynsi). Joten pakko korostaa taas kerran, että kokeilkaahan ensi kerralla kokoa tai pari pienempää farkkua kuin mitä normaalisti käytätte. Materiaalit ovat farkuissa menneet ison askeleen eteenpäin ja 501-puuvilla on enää muisto vain. Viime aikoina olen taas “laihduttanut” asiakkaita jopa 4 tuumaa alaspäin farkkuostoksilla ja passittanut heidät kassan kautta Mäkkärin jonoon keräämään hieman kiloja haha!

Ja itsekin taidan tästä hipsiä köökin puolelle, niin kauan kuin kaupan pienin koko menee jalkaan, ei ole mitään huolta, eihän? Strech – Itsepetos ei ole vielä koskaan maistunut näin hyvältä.

Ja olen hirveän pahoillani tuosta tuumakokoni esille tuomisesta useaan kertaan postauksen aikana. Pointtina on vain osoittaa, että ihan “normaali” nainenkin voi mahtua lastenosastolta tuttuun kokoon, se on se farkun materiaali ja malli, joka ratkaisee. Sovitelkaa siis ihan rohkeasti älyttömiltäkin tuntuvia kokoja, loppujen lopuksi ratkaisee vain istuvuus, eikä se numero. Ostin juuri 42-kokoisen bleiserin ja perään 24″ farkut. Se kokolappu ei ole kiveen hakattu totuus, vaan suuntaa antava ohjeistus, joka vaihtelee maittain sekä merkeittäin. Moni nainen jatkaa samankokoisten rintsikoiden ostamista ja kurkottaa kohti sitä tuttua tuumakokoa farkkuostoksilla, vaikka vartalo muuttuu jatkuvasti elämän aikana. Tulkaa siis ulos sieltä luulokaapista ja pyytäkää vaikka myyjä apuun, jos oma rohkeus tai tietämys ei riitä oikean kokoisten vaatteiden ostamiseen.

Translation: I could live in these. Oh, I already do that.

Vice-lätkä ei komeile tuossa sivupalkissa turhaan, olen saanut meiliin linkkejä todella kiinnostaviin, huolestuttaviin, ällöttäviin, hauskoihin sekä ajatuksia herättäviin videoihin. Tämä sijoittuu kastiin “katso, mutta älä näytä poikaystävällesi” ellet halua tuntea alemmuudentuntoa loppupäivän ajan. Biisin pääsee lataamaan ilmaiseksi itselleen Burn Studiosin nettisivuilta. Vaikka video hieno onkin, alkuperäinen biisi toimii kaikessa kasariudessaan mielestäni silti paremmin. Jotkut asiat on vain syytä jättää koskemattomina..

Hot or not? Noniin kaikki feministit, nyt on kommenttiboksi auki ja miehiä voi murhata moottorisahoilla vaikka maailman tappiin saakka naisten esineellisestämisestä.

Translation: I just couldn’t be more amazed by the fact that someone can actually look better that 80′s sweet heart Jessica in the One & Only Flashdance. I know that there are some readers who strongly feel that I’m gay and I think that the rumors will be even stronger after this one. Anyway, feel free to download the song from Burn Studios website and if there are some potential DJ skilled folk on the other side of the screens, be my guests and take part in the competition. I’m gonna to wipe this drool from my chin and pretend nothing happened.

Viime viikolla sain testiin Lumenen uutuustuotteita; kynsilakkoja, huulikiiltoja, luomivärin ja primerin. Nyt suunnittelen seuraavaan settiin akryylejä vaalean sävyn, pääsepähän taas pitkästä aikaa maalailemaan ihan itse. Kynsilakathan muuten pysyvät muovikynsissä kymmenen kertaa pidempään ja paremmin kuin omissa kynsissä, joten ei missään tapauksessa hukkaan heitettyä aikaa, rahaa tai vaivaa.

Kevään sävyt ovat murrettuja, ylläri sinänsä. Pastellivärikin eksyi mukaan, vaaleanlila, vielä minä opin pitämään sinusta. Ehkä. Kynsilakan nimi “Ensi kevät” (kyllä, erikseen) viittaa ehkä siihen, että ensi kevääseen mennessä minä saatan lakata tällä kynteni. Vaaleanlilan sporttaaminen olisi silloin eka kerta elämässäni, siihen saakka tyydyn tuohon erittäin houkuttelevaan persikkaan (“Auringon lämpö”, oi kyllä).

Wild Rose -huulikiillot ovat mukavan mehukkaita ja värikkäitä. Pigmenttiä näissä ei ole paljoa, aika klassisesta huulikiillosta puhutaan näiden kohdalla. Koostumus on miellyttävä, mutta tahmaisia huulia välttelevät saattavat vieroksua näitä. Itse huulimeikki-konkarina pidin tuoksusta ja kiillosta, tuli mieleen ihan yläaste.

Tämä voidepurkki oli erittäin positiivinen yllätys ja saapui kreivin aikaan niin sanotusti. Ulkona paistoi eilen kirkkaammin kuin etelän maissa, joten 30:n suojakertoimella varustettu primer tulee enemmän kuin tarpeeseen. Tätä voi laittaa minkä vain kosteusvoiteen, meikkivoiteen, meikkipuuterin yms. alle, jolloin voide muodostaa suojaavan kerroksen ja itse pääsee nauttimaan suosikkipakkelinsa muista ominaisuuksista. Eli ei enää kompromisseja meikkiosastolla, tällä voi tuunata mistä vain tuotteesta terveellinen. Niin joo, hyvästi kurttuinen ryppynaama!

Luomiväriduo sisälsi helmiäisen vaalean ja ruskean napin. Sävy-yhdistelmästä tuli mieleen ihkaensimmäinen Lumenen luomiväripalettini. Eli aikamoisia nostalgisia tunteita nostatti tämä lähetys pintaan. Aikaa, jolloin meikkivoide oli hieman liian tummaa ja elämän suurin murhe oli sen hetkinen ihastus. Paljon on tässä vaiheessa tapahtunut, hyviä asioita enimmäkseen heh. Toisaalta aika masentavaa, että olen tämän paketin kohdalla eniten liekeissä ihon ennenaikaiselta vanhenemiselta suojaavasta voiteesta. Gettin’ old – Fuck doing that with style, I am weeping here!

Palataan lisäkokemuksien kera myöhemmin asiaan, nyt menen nauttimaan kuumeilustani. Kiitos Jarno Kalevi “Ei siellä mitään huivia tarvita” Kolmas vielä kerran. Ai niin, skippasin matikan tentin. Ei siksi, koska olen “kipeä”, vaan siksi ettei kiinnosta. There. I said it. Ehkä alan tässä pikkuhiljaa harkitsemaan yliopisto drop-outiksi ryhtyämistä..

Translation: A guaranteed way of making a girl happy. Guys – next time, just buy a new nail polish or two. All forgiven and forgotten.

Kuvasimme Cartellissa sekä Onkiniemen rannassa. Keli oli aivan sairaan hieno ja aurinko porotti (jopa hieman lämmittävästi) kirkkaalta taivaalta. Kyllä se kesä sieltä pikkuhiljaa tulee, terveisin mulle nousi taas vähän kuumetta ja kurkkuni on paisunut eilisestä vielä enemmän tukkoon.

Kaikki vaatteet olivat lainassa, ei pelkoa, en ole muuttunut naiseksi yhdessä yössä. Hieman vaarallista tällainen malleilu pankkitilini kannalta; olen nyt ihan 120% varma, että minun on saatava tuo Barbourin öljykangastakki! Tai oikeastaan se armeijanvihreä klassikkorotsi. Tuo sininen on uutta kevään mallistoa, mutta omaan, ryönäsempään tyyliin passaa se ulkoiluversio paremmin. Taidan hipsiä Kapteenskaan heti, kun olen toipunut eilisestä shopping spreesta.

Mekot ovat Koskikeskuksen Leimuskasta sekä Selectedilta. Jalassa omat prätkäbuutsini sekä Saijan Hunterit. Päässä Reiskan Wayfarerit ja Hius- ja Kauneusstudioiden Annan tekemä torttu. Meikki myös Annan sudeista.

Nyt jatkan Saijan jälkikasvun antamaa esimerkkiä – herätys päikkäreiltä ja syömään. Oikein mukavaa sunnuntai-illan jatkoa kaikille oman elämänsä huippumalleille!

Translation: Must….get…that…jacket!!

Se siitä lesoamisesta. Jarski koitti vakuuttaa mulle kovasti perjantaina, ettei ulkona tarvitse kaulahuivia. My ass I say. Nyt on kurkussa kaktus ja eilen illalla oli ehkä vähän lämpöä. Lauantain kaupunkireissulle olisin voinut varustautua hieman paremmin kuin tuolla ohuttakin ohuemmalla pappatakilla, olen kai liian optimisti kevään suhteen. Varsinkin kun yöllä mittari näytti -13 astetta. Hups. No, pitäähän sitä joskus kipeänäkin hieman olla, edellisestä kerrasta taitaa olla parisen vuotta aikaa. Kahvia, nikotiinia, epäsäännöllisiä ruoka-aikoja ja roskaruokaa, siinä teille salaisuuteni ikuiseen ja pettämättömään terveyteen. Kop kop kop. Flunssa kyllä yritti varata aikaa kalenteriini , mutta olen vain liian kiireinen sairastelemiseen.. Sanoin sihteerilleni, että palailee sitten myöhemmin. Vaikkapa kesälomalla.

Vapaapäiväläisen vaatteet

Farkut Nudie Long John Strikey Favorite / Takki Cubus / Neule Zara / Kengät Dr. Martens / Laukku Camden Market

Parasta eilisessä olivat mun ruskeat asusteeni. Nahka-asusteeni. Koska sitä pirun Cambridge Satchel Companyn veskaa ei tahtonut Lontoosta löytyä mistään haluamassani koossa ja värissä (eli 13″ ja ruskeana), niin päätin ostaa puolen halvemman nahkasalkun Camdenista (13″ ja ruskeana). Hintaa tuolle jäi 70 puntaa pienen tinkaamisen jälkeen, laukku on paksua nahkaa ja haisee hieman hevoselle.

Ostin itse asiassa kymmenen minsaa ennen kuin bongasin tuon, 110 punnan käsintehdyn salkun, joka mun oli määrä noutaa eräästä kojusta tunnin kuluttua (laukkuun tehtiin joitakin muutoksia). Kuitenkin huomattuani tämän hienomman (ja halvemman) version naapurikojussa, juostiin takaisin Jannin kanssa ja keksin jonkun lame excusen siitä, että juuri maksamani rahat olivat tarkoitettu hotellihuoneen laskuun.. Onneksi sain massit takaisin ja kävin “säästämässä” viereisessä putiikissa muahahaha. Turisti, minkäs mahdat.

Ai niin, ei pelkoa. Nämä kuvat ovat otettu vielä vanhalla kameralla. Uutta testaillaan tänään. Laitetaan sitten hieman kuvamatskua arvosteltavaksi.

Oikein mukavaa sunnuntaita kaikille!

Translation: Think brown, act shitty and smell real bad. You know what, two years ago I HATED all shades of brown-ish.