Miksi morsiuspuku on valkoinen? -Kaikki muutkin kodinkoneet ovat.

Montako sovinistia tarvitaan vaihtamaan lamppu? -Ei yhtään. Tiskatkoon huora pimeässä.

Kuinka monta miestä tarvitaan avaamaan olut? – Ei yhtään, se pitää tuoda avattuna.

Miten muutat tiskikoneen lumilingoksi? -Anna vaimolle lapio.

Miten kissasta tehdään lehmä? – Mene naimisiin sen kanssa.

Miksi naisen jalkaterät ovat lyhyemmät kuin miehellä? -Evoluution tulos: jotta naiset pystyvät olemaan lähempänä tiskiallasta.

Mistä tietää, että vaimo on kuollut? -Seksi on kuten ennenkin, mutta tiskiallas täyttyy.

Translation: You can have this day, the rest are mine.

Onks pakko jos ei haluu? Enkö vain saisi valvoa pitkään, nukkua pitkään ja juoda viiniä pikkutunneille?

Kaikki nämä velvollisuudet ovat tehneet minusta henkisesti keski-ikäisen. Juttelin juuri 22-vuotiaan jannun kanssa, joka asui vielä porukoiden luona, eikä ollut ajatellut sekuntiakaan tulevaisuuttaan. Kauhistelin ja kakoin. Miten? Kuinka? Miksi? Tyyppihän oli melkein mun ikäinen ja valovuosia päässä tästä elämän suorittamisesta kunnialla. Sitten minulle selvisi, ettei tällä kaverilla ollut grammaakaan stressiä, elämä oli pelkkää hauskanpitoa ja rahaa tuli aina silloin, kun pullot sai vietyä kauppaan. Tässä vaiheessa otsaryppyni syvenivät ehkä vielä snadisti enemmän, lähinnä katkeruudesta.

Mihin nämä vuodet ovat kadonneet? Missä vaiheessa siideriä kiskovasta teinistä on tullut ikiväsynyt ja vetämätön, apua, aikuinenko peräti? Toinen jalka skedekengässä, toinen jalka haudassa.

Aikuistuminen on välillä mälsää, mutta onneksi mulla on skeittilauta ja Misfits-paita teinien sekaan maastoutumista varten. Jos en kerro kenellekään, niin ehkä kukaan ei huomaa?

Isona minusta tulee.. (jatka tästä)

Translation: Hey you, blogger. Yes you. Are you complaining again about darkness and difficult photographing conditions in Finland? Get yourself a freakin extra flash, stupid. Problem solved. Shut up now, will you.

Jarski

Olipa kerran katti nimeltään Mauri Maurizio Moritz Mainio. Tuhlari luonteeltaan, yhdeksän henkeä neljään vuoteen. Isin kissa. Hyvä luonne. Persoona kohdillaan. Mauri ei tykännyt juuri muista, meikäpoikaa se rakasti. Vartioi Pispalan portaita, ansaitsi sillä lempinimen Portaiden vartija. Yksi päivä lähti laajentamaan reviiriä, aina Nokian moottoritielle asti. Seikkailijaluonne vissiin, ihan kuten isäntänsä. Sille tielle se jäi.

Mauri tykkäsi nukkua, tapella muiden kissojen kanssa, käydä mun kanssa lenkillä, erikoisruuista (herkullinen kanapatee), suihkuista, nuolla lohivuokaa puhtaaksi. Mauri ei tykkänyt muista kissoista, naisista (isäntä ei allekirjoita tätä omalla kohdallaan), kynsienleikkuusta, olla muiden sylissä, automatkoista. Ihme ja kumma, Mauri tykkäsi koirista. Ja kun sitä harjasi.

Tässä Maurin Benjamin Button -elämä lopusta alkuun. Yhdeksän kuvaa, yksi jokaista elettyä elämää kohti.

Ainoa eläin, josta oikeasti tykkäsin. Muitten kissat on ärsyttäviä. Kyllä mä vielä Maurista unta näen silloin tällöin, herään paniikkihien virratessa ohimoita pitkin. Mauri, veit osan sydämestä mukanasi kissojen taivaaseen. Jos olisin löytänyt sun ruumiin, niin olisin haudannut sinut intiaanien hautuumaalle.

RIP Mauri.

Translation: I had a cat. He was rad. He left for a walk, never came back.

Hei kaikki ja oikein masentavaa torstai-iltapäivää kaikille.

Eilen tapahtui jokaisen bloggaajan pahin painajainen, meikäläisen kauhu ja mokkulan surullinen loppu. Android-puhelimeni muistikapasiteetti alkoi olla kohtuullisen täpissä, joten fiksuna likkana tyhjentelin hieman muistia. Poistin lähes 3000 kuvaa, mutta mitäs mitäs, enpä arvannut poistavani samalla KAIKKI Blogger-aikaiset kuvani. Ihana vehje tuo Google, todella kätevä ja synkronoitu. Computer says no kaikille syyskuuta edeltäville postauksille, kuvien tilalla on tällä hetkellä musta aukko. Teemme täällä Indiedaysin parhaan ystäväni, ATK-tukihenkilö-Hannun kanssa kaikkemme, mutta pahalta näyttää. Laitoin Googlelle viestiä äsken kuvien palauttamisesta, katsotaan mitä ne siellä sanoo.

Vaihtoehtoina tällä hetkellä:

-kuluttaa seuraavat kaksi viikkoa lähes 1000 kuvaa uudelleen lataillen tuonne koodisotkun keskelle (Indiedaysin siirron myötä Blogger-postaukset ovat mallia heprea kirjoitettu mandariinikiinaksi)

-kuluttaa seuraavat kaksi viikkoa lataillen kuvat Bloggeriin, jonka jälkeen Hannu koodaa kaksi viikkoa siirtäen postaukset WordPressille toistamiseen

-palkata halpaa intialaista tietotekniikkahenkilökuntaa tekemään edelliset

-unohtaa vanha elämäni ja piilottaa vanhat postaukseni

Mitä tehdä, mitä tehdä? Onko kenelläkään hyviä ideoita? Vaihtoehto “antaa asioiden olla näin” ei ole mahdollinen, olen perfektionisti mitä näihin tietoteknisiin asioihin tulee. Tämän hetkinen fiilis… Tunge positiivinen ajattelu hanuriini todellakin.

Translation: If I say here “F&%¤ Google, will _I_ be removed with all my 1000 Blogger pictures??!”